Oltiin eilen illalla/yöllä jo pimeän laskeuduttua koirien kanssa kävelemässä. Kuljettiin pitkin Aurajoen rannan lenkkipolkua ja molemmat karvaiset ystäväni olivat irti. Yhtäkkiä näin miten kävystä hiukan suurempi karvainen pötkö kipitti tien yli joen puolelta pelloille. Myös suuri metsästäjä Tuuba bongasi saaliin. Vesirottalle/myyrälle/jokisiiselille oli tiedossa kovat paikat kun tappaja hyökkäsi kimppuun.

    Tuuba ei olleenkaan tajunnut, mikä nenän ohi vilahti ja lähti into piukassa seuraamaan jyrsijää. Tuuba leikki sillä kuin kissa. Yritti painaa tassuilla ja hyppi ympärillä, mutta ei ottannut suuhun. Minä siinä vieressä yritin käskeä kakaraa pois pienen myyrä paran kimpusta, mutta korvat olivat kadonneet täysin. Myyrä onnistui pääsemään johonkin koloon turvaan suuren saalistajan tassuista ja minä huokaisin helpottuneena. Käskin Tuubaa taas pois. Ei tullut. Kävin hakemassa viettiensä vallassa olevan kersan pois ja lähdin taluttamaan herraa pannasta pitäen eteenpäin.

   Vähän matkan päässä päästin Tuuban taas irti, ja mitä vielä. Jätkä kääntyy heti tulosuuntaan päin ja kiitää takaisin myyrän kololle. Minä sitten lannistuneena päätän, että jääköön mokoma rakki aarteensa luo ja lähden jatkamaan matkaa.

   Ja Tuubahan ei huomaa mitään, vaikka kävelen kuinka kauas. Lopulta näen vain horisontissa innoissaan heiluvan häntätupsun heinikossa ja yritän huutaa Tuuba luokseni, jos lapsi huomaisi, kuinka kauas on jäänyt. Ei mitään. Yritän karjua lisää naama punaisena. Ei mitään. Yhtäkkiä häntätupsu viilettää polun yli aurajoen puolelle.

   Siinä sitten ajattelen, että voi he*****i nyt se uppoaa veteen ja lähden puolipaniikissa huutaen juoksemaan takaisin päin. Musse seuraa minua kummissaan, koska se ei ole tajunnut myyrästä mitään. :P Tosi piski. Juoksen kohtaan, jossa näin häntätupsun katoavan ja mitään ei näy pimeässä alaspäin viettävässä joenrannassa. Mussekaan ei huomaa Tuubaa. Pysähdyn ja kuuntelen. Kuuluu rapinaa ja valokeilaan pyrähtää tottelematon pieni koira edelleen saalistushommissaan. Laskeudun itsekin alas ja olen aivan Tuuban vieressä. Yritän edelleen käskeä koiraa noin metrin välimatkan päästä, mutta ei mitään. Onneksi myyrä taisi lopulta löytää jonkun kolonsa ja pakeni siihen, koska yllättäen Tuuba ilmestyi vierelleni TODELLA onnellisen ja hengästyneen näköisenä. Olipas kiva leikki! Tässä vaiheessa joki solisi noin metrin päässä.

Arvatkaas vaan, kuka ei saanut kauheasti kehuja ja joutui loppulenkiksi remmiin. Eilen ei naurattanut, mutta nyt alkaa jo hymy kareilla huulilla. Tiedänpäs, että tällaisissa tilanteissa en voi luottaa Tuuban korviin ja kuuliaisuuteen. Ihan dille se on. ;)